Elämä on

28. tammi, 2017

Olen tässä muutamana päivänä miettinyt kliseisiä sanontoja ja lausahduksia. Mistä ne ovat syntyneet ja miksi niitä vieläkin niin paljon käytetään. Tilanteesta riippuen ne voi toisinaan ohittaa vain hymähdyksellä, mutta joskus ne aiheuttavat hämmentäviä ajatuksia. Joskus jopa loukkaantumista.

” En päiväkään vaihtaisi pois”, ihanko tosissaan laulun sanoittaja Leo Länsi ajatteli näin. Totta tietenkin on, että päiviään ei voi vaihtaa toisiin. Jokaisen on itse ne elettävä. Kuitenkaan en omalta kohdaltani sanoisi, etten vaihtaisi yhtäkään päivää. Monen monta olisi heti vaihtolistalla.

Entäpä sitten sanonta, ei sinulle anneta enempää kuin jaksat kantaa. Kyllä vain, joskus joillekin kuormasta tulee niin raskas, ettei sitä enää jaksa. Täydellinen uupumus ja masennus valtaa mielen. Ei jaksa, vaikka kuinka hokisi itselleen, kyllä tämä tästä, ei sitä enempää kuin jaksaa kantaa. Ja lopulta ei enää jaksa edes uskoa, että tuollainen lause pitäisi paikkansa.

Ihmiset uupuvat niin erilaisista asioista. Se vain on niin.  Ne eivät ole pieniä tai suuria, ne ovat asioita, jotka uuvuttavat ja vievät pohjaa.

Ryhdistäydy, ota itseäsi niskasta kiinni! Ja mitä se auttaa. Toki itseään voi ottaa niskasta kiinni ja yrittää suoristaa ryhtiään, mutta harvoin se auttaa. Itselleen voi sanoa, vaikka mitä, mutta voiko ihminen vaikeassa elämän tilanteessa toimia vastoin sen hetkistä olotilaansa. Ei voi ja samalla tuo kehotus on kuin käsky.  Älä valita, vaan tee jotain.

Ei saa antaa periksi. Eipä tietenkään, mutta mitä sitten, jos voimat eivät vain riitä. Ei periksi antaminen aina ole huono ajatus. Jatkuva sinnittely kuluttaa voimia, joskus on hyvä hetkiseksi levähtää, antaa periksi ja kerätä voimia. Asiat kirkastuvat, kun antaa omille tunteilleen tilaa.

Kuka on keksinyt sanonnan, kärsimys jalostaa. Ei se mitään jalosta. Jopa päinvastoin.  Tarpeeksi, kun kärsii ja sinnittelee, niin katkeraksihan siinä tulee. Todellisuudentajukin hämärtyy ja alkaa nähdä vastoinkäymisiä siellä, missä niitä ei ole. Enkä usko, että kärsimyksen määrästä riippuu kruununkaan kirkkaus. Korkeintaan marttyyrin sädekehä voi loistaa kirkkaammin.

Kaarlo Kramsu runoili Nuijasodan melskeistä sanoin: ”ken vaivojansa vaikertaa, on vaivojensa vanki”. Tuohon aikaan ja tapahtumiin sidottuna, lause pitänee paikkansa, Yleisesti ottaen kuitenkin puhuminen helpottaa ja mitä useammin asian voi avoimesti sanoa, sitä helpommalta se alkaa tuntua.

Ja minä itse, miksi näitä mietin? Itse asiassa olen kuullut kaikki nuo lausahdukset muodossa tai toisessa viimeksi kuluneen kahdeksan kuukauden aikana. En ole niistä loukkaantunut tai suuttunut, mutta olen alkanut miettiä, miltä ne tuntuvat ihmisestä, joka on sietokykynsä äärirajoilla tai jopa ylittänyt sen. Tosi pahalta. Ne eivät kannusta, vaan masentavat lisää.

Oma luonteeni on sellainen, että masennun, itken ja nousen. En jää tuleen makaamaan, se vain ei ole luontaista minulle. Puhun ja puhun, vaikka toiset jo pitkästyneesti haukottelevat. Heillä on siihen oikeus, minulla on oikeus puhua.

En ole vielä päässyt kaikkien tapahtuneiden asioiden yli, mutta olen jo voiton puolella. Siksi haluankin sanoa, että elämä kantaa, ystävät ovat timantteja ja työkaverit ovat monta kertaa saaneet silmäni liikutuksen kyyneliin. Niin, elämä on ihmisen parasta aikaa.Blogi