Muistot elävät

19. huhti, 2017

Toukokuussa tulee kuluneeksi 20 vuotta äitini kuolemasta. Samana vuonna  toukokuussa valmistuin  diakonissaksi.  Sinä keväänä itkin paljon. Itkin ilosta ja itkin surusta , itkin myös helpotuksesta. Opiskelu ei ollut helppoa. Perheen, opiskelun ja omaishoitajuuden yhdistäminen vaati joskus kekseliäisyyttä.  En ollut kuitenkaan valmistautunut siihen tyhjyyteen, mikä seurasi opiskelun päättymistä ja äidin kuolemaa.

Tänä keväänä olen paljon muistellut tuota aikaa. Se on tullut lähelle ja olen oppinut ymmärtämään äitiäni paljon paremmin. Nuorempana olin aina ihmeissäni äitini saadessa kiukunpuuskia, kun aloitin siivoamisen tai jonkun muun aikaa ja tarmoa vaativan työn. Enää en ole. Nyt minun kiukunpuuskiani ihmettelevät lapseni.  Heidän mielestään käyttäydyn aivan toisin kuin tolkun ihmisen pitäisi. Minun siis pitäisi olla tyytyväinen ja iloinen avusta ja niinhän minä olenkin. Kiukkuni kohdistuu itseeni, kipuihini ja siihen, että en pysty, vaikka haluan.

Niinhän se elämässä usein on. Asiat ymmärtää vasta silloin, kun ne tapahtuvat itselle. Toisen tuntoja ei läheisinkään ihminen voi tuntea tai tietää.

Monet muutkin asiat äidistäni nousevat nyt elävästi mieleeni. Kovan työn kovettamat kädet olivat kauniit. Koreilematon olemus ja aina leuan alta tai takaa sidottu liina, olivat ominaista hänelle. Katkeruudelle hän ei antanut periksi, vaikka varmaan se joskus oli enemmän kuin mielessä käväisy.  25 vuotta leskenä, toimeentulo ensin turkistarhauksessa, kalastuksessa ja karjanhoidossa, sitten eläkkeessä.

Äitini oli saariston lapsi, vanhin neljästä sisaruksesta, joka jo hyvin nuorena joutui osallistumaan talon töihin. Hänen äitinsä oli uskovainen ja ikään kuin perintönä äidistänikin tuli uskovainen. Varhain hän tuli uskoon ja sillä tiellä hän pysyi loppuun asti.  Usein hän hyräili virttä, ”mun rauhan ja lepon on Jeesukses ain”. Länsi-Suomen rukoilevaisiin kuuluvana hän eli kuitenkin tässä ajassa. Ei tuominnut, vaan kannusti. Sen sain monesti itse kokea.

Tiedän, että paljon jäi sanomatta niinä kiireisinä vuosina ,kun yritin ehtiä tekemään kaiken tarvittavan. Joskus minulla on vieläkin huono omatunto. Lohdutan kuitenkin itseäni sillä, että hän on antanutanteeksi.

Kaksi suurta asiaa tapahtui elämässäni 20 vuotta sitten toukokuussa. Äitini halusi minusta diakonissaa, valmistujaisiini hän ei enää ehtinyt, hän sai kutsun taivaan kotiin. Tänään minä muistelen häntä ja hänen elämäänsä. Käsi aurassa , sydän taivaassa, oli hänen elämässään tärkeintä.

 Blogi